|
07.03.2005 |
|
|
Sivu 1 / 6 Kun Kimmokin noin rohkeasti laittoi teoriansa esille, niin täytyypä minunkin. Oheisen tekstin laadin joskus vuonna 2001 pro gradu -seminaarityönäni. Ulkoasu nyt hieman kärsii tässa foorumissa, esimerkiksi viitemerkintöjen osalta, mutta toivottavasti sen kestää.
Jukka Laajarinne
Hassuudesta - Skolastinen vakuuttelu järjettömän puolustukseksi.
"Filosofi takoi rumpua ja huusi: - Minä aiheutan filosofista meteliä! Tätä meteliä ei tarvitse kukaan, se jopa häiritsee kaikkia. Ja jos se häiritsee kaikkia, niin se ei ole tästä maailmasta. Ja jos se ei ole tästä maailmasta, niin se on toisesta maailmasta. Ja jos se on toisesta maailmasta, minäpä aiheutan sitä."
(Daniil Harms, Viisi keskeneräistä kertomusta.)
1. Johdanto
Olen sivusta seuraten joutunut tarkkailemaan kaikkialla ympärillämme valitettavana jyräävää järkevyyden voittokulkua. Se on vienyt monilta tuntemiltani ihmisiltä sekä huumorintajun että nähtävästi myös ajattelun vapauden, joiden tilalle he ovat saaneet päättymättömän kriittisen ja ennen kaikkea kuivan tavan tarkastella maailmaa.
Rationalistinen maailmankatsomus, tuo perin penseä ajattelutapa, lienee saanut alkunsa jo kauan ennen kuin Parmenides otti sen virheelliset lähtökohdat oman filosofiansa perustaksi. Kauheimmat ja vastenmielisimmät ilmenemismuotonsa se sai kuitenkin vasta viime vuosisadalla, kun analyyttisen filosofian edustajat alkoivat kuvitella, että voisivat formaalin logiikan kielellä sanoa jotain järkevää, jotain, jossa ei erheellä enää olisi sijaa. Heidän ja heidän seuraajiensa suurin rikos on juuri tämä: pyrkimys järkevään virheettömyyteen - rikos inhimillisyyttä kohtaan.
Filosofian historian yleisesityksissä rationalismi ja empirismi kuvataan usein jotenkin vastakkaisiksi katsantokannoiksi. Ensi silmäyksellä ne saattavat sellaisilta näyttääkin, mutta tosiasiassa ovat kiivaimmatkin empiristit aina ja kaikissa teksteissään pyrkineet mahdollisimman järkevään argumentaatioon. Locke, Berkeley ja Hume eivät olleet poikkeuksia, he tavoittelivat johdonmukaisuutta viimeiseen asti ja yrittivät välttää lausumasta mitään huonosti perusteltua. Niin toimiessaan he olivat - sitä tosin ääneen lausumattaan - rationalistisempia kuin yksikään rationalisti heitä ennen.
Irrationalismista on myöhemmin syytetty myös niin sanottuja eksistentialisteja, mutta kuten Robert C. Solomon yhtenä teoksensa From Rationalism to Existentialism(1) kantavana teemana selvittää, on eksistentialismikin syntynyt rationalismin pohjalta ja edustaa siten samaa järkiperäistä jatkumoa.
Sitten keskiajan ei rationalismia siis ole akateemisen filosofian puitteissa kovin vakuuttavasti edes yritetty vastustaa. Onko moinen edes mahdollista? Voiko mielemme venyä kuvittelemaan ei-järkeviä tiedon perusteita, jotka eivät kuitenkaan jäisi pelkäksi yksityiseksi ja sanomattomaksi mystiikaksi? Inhimillisyyden vuoksi yrittäkäämme.
|
